Iltarastikausi päättyi

Iltarastikausi saatiin päätökseen muutama viikko sitten. Vuosi 2020 oli varsin erikoinen ja iltarastien järjestelyissä jouduttiin myös poikkeuksellisiin toimenpiteisiin. Loppujen lopuksi kausi saatiin kuitenkin onnellisesti päätökseen. Kiitokset ratamestareilla ja muille järjestelytehtävissä toimineille sekä tietysti kaikille suunnistajille, jotka rasteilla kävivät. Jokainen ratamestarina toiminut tietää, että mitä enemmän tapahtumassa on osallistujia, sitä merkittävämmältä oma urakointi tuntuu.

Keskilaakso-Rasteilla oli tänä vuonna 2392 suoritusta. Se on selvästi vähemmän kuin viime vuonna ja syyllisen tähän tiedämme. Alla on kaavio siitä miten eri tapahtumiin osallistuttiin kauden aikana. (KS-iltarastien tilastot tulossa…)

Keskilaakso-Rastien mitalistit (eli vähintään 20 kertaa rasteilla):

25 kertaa: Tuomo Kauppinen, Jouko Tykkälä, Seppo Venäläinen, Eero Sihvola, Jukka Sakki, Kauko Seitsonen, Tuomo Leino, Jukka Rantala, Soila Hasu, Sami Karnaattu, Tarja Auren-Karnaattu, Reijo Pajuoja, Jaana Hohti, Mauri Karnaattu
24 kertaa: Risto Nenonen, Tuija Viitala, Timo Simonen
23 kertaa: Guy Lindell
22 kertaa: Jorma Lahti
21 kertaa: Taina Shemeikka, Riikka Hillo, Teijo Myllylä
20 kertaa: Kari Ståhlström, Jorma Sippu

Tietokone arpoi Keskilaakso lehden lahjoittamat lahjakortit seuraaville onnekkaille suunnistajille: Eerik Sihvola, Jani Söyring, Osmo Jokiranta ja Ulla Yrjölä.

Ratamestarien kesken arvottiin myös yksi lahjakortti ja sen voitti Merja Rasi.

Keskilaakso-Rastien perinteinen päätöstilaisuus pidetään Myllykosken Kerholla keskiviikkona 11.11. klo 17.00-. Osoite Tehtaankaari 3 Myllykoski. Noudatamme olosuhteiden mukaisia varotoimia tapahtumassa. Määräykset ja ohjeet saattavat vielä muuttua ennen em. päivää, joten kannattaa tarkista viimeiset tiedot näiltä sivuilta.

ENSITREFFIT ILTARASTEILLA

– Tiistaina ajattelin mennä iltarasteille. Tulisitko seuraksi?
– Riippuu siitä, pitääkö suunnistaessa osata suunnistaa?
– Ei tartte osata jos miun kanssa tuut, mie voin hoitaa kartanluvun ja siinähän sie opit samalla 🙂
– Sithän se on lähdettävä rasteille!

Elettiin vuotta 2018. Oli aurinkoinen loppukevään ilta, 8. toukokuuta. Olimme matchanneet Tinderissä edellisviikonloppuna, Soila ladattuaan sovelluksen vielä kerran ja Tapani kokeiltuaan mielenkiinnosta, minkälaista porukkaa siellä mahtaisi tulla vastaan. Iltarastit järjestettiin Tykkimäessä. Soilalle ne olivat paitsi kuntoilua, myös valmistautumista tulevaan Venlojen viestiin. Tapani oli suunnistanut viimeksi armeijassa – melkoisen huonoin tuloksin… muun muassa lähtemällä kerran 180 astetta väärään suuntaan, ja Vekaranjärven maastot olivat sentään siinä vaiheessa jo tutut.

-Jätän puhelimen autoon. Tulossa!

Tyypilliseen tapaansa Tapani oli hivenen myöhässä, eikä viesti tietenkään mennyt perille. Soila oli ilman puhelinta jo lähtöpaikalla Tykkimäen parkkipaikalla. Sosiaalisena ihmisenä hän ei onneksi myöhästymistä huomannut; odotusaika meni tuttujen kanssa jutellessa.

Hetki hermostunutta kuikuilua. Muistanko, miltä hän näyttääkään? Näyttääkö hän samalta kuin Tinder-kuvissa? Huoli oli turha. Tunnistimme toisemme heti kun kohdakkain satuttiin.

– Otetaan C-rata. Turvallinen aloitus, ehtii höpötellä.

Soilan ratavalinta oli hyvä. Rastit löytyivät ja juoksuvauhti oli sopiva niin, että höpöttelyynkin jäi aikaa. Juttu kulki heti alusta alkaen radalla ollessa – ja jatkui kaikkien rastien löydyttyä ja maaliin tultua.

– En mie tälleen kaikkia halaa!

Höpöttely piti lopettaa, kun Soilan piti kiiruhtaa soittotunnille. Lähtiessä hän kapsahti Tapanin kaulaan ja tokaisi, ettei tällainen ole ihan tapana. Jotain erityistä oli heti tekeillä. Kummankaan ei tarvinnut kysyä, nähdäänkö vielä, vaan kysymys kuului: koska nähdään?

Kohta nähtiin uudestaan, ja sitten uudestaan, ja taas uudestaan.

-Menee moniajon puolelle. Samaan aikaan seurannassa futis ja Jukola, jossa Tinderi näyttäis olevan just omalla osuudellaan.

Jukola-viikonloppu koitti ja Soilan joukkue KaHJoS lähti Venloissa matkaan. Kotona Tapani seurasi samaan aikaan jalkapallon MM-kisoja ja Soilan etenemistä Hollolan maastoissa, ja raportoi tilanteen kavereidensa Whatsapp-ryhmään. Alkaa olla vakavaa, tuumasivat kaverit.

Tuli syksy, talvi ja uudelleen kevät. Tapaamisen vuosipäivänä ei ollut tarjolla suunnistusta vaan koripalloa, Kouvojen Korisliigan finaali jäähallissa. Siinä vaiheessa asuttiin jo yhdessä. Pelin jälkeen kotona Tapani aloitti monologinsa, joka päättyi yksinkertaiseen kysymykseen: menisitkö kanssani naimisiin?

Vastaus oli myönteinen, ja kohta fiilisteltiin Tuure Kilpeläisen tahdissa tanssien. “8.5.2018 ensitreffit iltarasteilla. 365 päivää myöhemmin kompassi osoittaa vahvasti samaan suuntaan ja 8.5.2019 vastasin “kyllä””, kirjoitti Soila Instagram-päivityksessään seuraavana päivänä. Oli käynyt niin hyvin, että Tykkimäessä oli rastit melkein samana päivänä kuin vuotta aiemmin. Sinne oli ilman muuta mentävä, tuoreena kihlaparina. Työnjako ei ollut vuodessa juuri muuttunut. Soila suunnisti, Tapani juoksi perässä.

Tällä kertaa Jukolan viestin nettiseuranta ei Tapanille enää riittänyt, vaan paikan päälle oli lähdettävä. Kohti Kangasalaa siis! Ei kuitenkaan vielä itse juoksemaan vaan kannustamaan ja huoltamaan tulevaa vaimoa. Kokemus teki vaikutuksen viilenevästä kesäyöstä ja hivenen liian ohuesta makuupussista huolimatta. Soila juoksi Venloissa avausosuuden ja toi KaHJoSin ensimmäiseen vaihtoon hyvässä vauhdissa. Lopulta joukkue paransi sijoitustaan Hollolasta 17 sijaa. Maalialueella päivystäminen sai aivan uudenlaisen vivahteen, kun yleiseen kisafiilikseen lisäsi oman puolison kannustamisen. Yleistä suurtapahtuman tunnelmointia, kilpailijoiden seuraamista, mutta myös rahtusen ihan uudenlaista ylpeyttä: vau, tuolta hän tulee!

Tunne oli molemminpuolinen. Samalla tavalla Soila tunnelmoi maalia kohti juostessaan iloiten siitä, että kannustusjoukoissa oli myös oma puoliso: tuolla hän on, ja sisäinen polte vahvistui askel askeleelta maaliviivaa kohti juostessa. Se, että Tapani oli paikalla ja mukana osallistumassa koko yhteiseen Jukola-viikonloppuun, tuntui erityiseltä.

Yöunilta seuraavana aamuyönä herääminenkään ei haitannut, kun yhdessä fiilisteltäväksi oli tarjolla keskikesän nouseva aurinko, täydellä höyryllä pyörivä kisakeskus, Sotilaskotiauton munkkikahvit joskus aamuneljältä ja Jukolan kärjen maaliintulon seuraaminen. Sanalla sanoen: elämyksiä.

Seuraava kevät oli poikkeuksellinen. Korona sekoitti kuviot niin omassa elämässä kuin koko yhteiskunnassa. Pienen pieni positiivinen sivuvaikutus sillä oli. Koska iltarastit järjestettiin nyt omatoimirasteina, oli mahdollista lähteä Tykkimäkeen suunnistamaan taas juuri toukokuun 8:na päivänä, toisena vuosipäivänämme. Kolme kertaahan on jo perinne, eikö?

Hääpäivä oli sovittu kahdeksannelle päivälle sekin, saman vuoden elokuulle. Oli selvää, että suunnistuksen piti näkyä juhlissa jotenkin. Kaaso-Tintti oli jo aikaa sitten parin tapaamista muistellessaan ehdottanut Soilalle, että juhlapaikalla Kouvolan upseerikerholla voisi merkitä pöytänumerot pieniin rastilippuihin. Näinhän sitä tehtiin. Numeroiden sijaan tosin pöydät nimettiin yhteiseen tarinaamme liittyvillä nimillä. Yhden pöydän nimi oli luonnollisesti Tykkimäki.

Lopulta myös kirkolle ja juhlapaikalle opastaviin tienvarsikyltteihin ripustettiin rastiliput juhlaväen suunnistamista helpottamaan.

Mukavaa oli huomata se, että lisäksemme suunnistusteemaa fiilistelivät monet häävieraat – heidän joukossaan ystävämme Pekka, jonka ehdotuksesta aloimme kirjoittaa tätä tarinaa Kouvolan Suunnistajien nettisivuille julkaistavaksi. Ja tässä sitä ollaan.

– Onnittelut sprintin suorittamisesta. Edessä ainakin keskimatka ja pitkä matka, josta varmasti selviätte kunnialla, kuuluivat eräiden häävieraiden onnittelut vieraskirjassa.

Niin se vaan on, että elämässä ei tiedä, mitä seuraavan kumpareen takaa löytyy. Joskus voi käydä tosi hyvin.  Loppuelämän puolison voi löytää vaikka suunnistusmetsästä.

“Sä oot minun kartta ja kompassi
Eksyn jos et jää siihen viereeni”
(Kaija Koo: Onnellinen loppu)

Soila & Tapani