Kausikortit myydään KS:n nettikaupassa. Tästä linkistä kauppaan.
Osta kausikortti nyt, eli ennen ensimmäistä tapahtumaa. Ohjeita lisää tästä linkistä.
Älä ota käteistä rahaa mukaan iltarastipaikalle, vaan osta kausikortti etukäteen nettikaupasta.
Huomaa, että järjestävien seurojen (KS, InkTe, IitPy) jäsenet saavat kausikortin edullisemmin kun muut. Nyt kannattaa liittyä seuran jäseneksi. Tästä linkistä liittyminen KS:n jäseneksi.
Suosittelemme kertamaksun maksamista Rastilipun kautta. Palvelun käyttö ei maksa suunnistajalle mitään. Kun sinulla on älykännykkä, sinulla on mahdollisuus maksaa ja ilmoittautua tapahtumaan Rastilipun kautta ”aivan viime hetkellä” eli parkkipaikalla tai vaikka vasta iltarastivaunun luukulla. Rastilippu on siis kätevämpi kuin käteinen. Vältä käteisen käyttöä.
Lisätietoa Rastilipusta tästä linkistä.
Firmalaskutus toimii kuten viime kaudella. Firmalaskutettavien ohjeet löytyvät tästä linkistä.
JukkaS
MITÄ TÄS PITÄÄ TEHDÄ??
”Mitä täs pitää tehdä?” taisi olla yleisin kysymys Keskilaakso-Rasteilla 4.8. Mustahaikulassa. Liiterin seinällä oli mallikarttaa ja rataa tarjolla tuplamäärä normaalin verrattuna ja kartat olivat varsin erikoisen näköisiä. Monelle suunnistajalle tuli ensimmäistä kertaa eteen kartanvaihto – ja osalle peräti kaksi kertaa samalla radalla.
Helpoin labyrintti rata oli tämän näköinen:
Ja vaikein labyrinttirata L6 oli selvästi työläämpi (1 x kartanvaihto eli kaksipuolinen arkki):
Samalla karttamaksulla sai suunnistaa niin monta rataa kuin kunto kesti. Innokkaimmat taisivat urakoida neljä labyrinttiä. Vaikka ratapituudet olivat vain luokkaa 0,3…0,8 km, juostu matka sokkelossa oli vähintään kaksinkertainen. A- ja B-radat kävivät myös metsän puolella liki normi mittaisilla reiteillä. Mutta metsään ei päässyt ilman alun labyrinttiosuutta – ei vaikka muutaman yrittivät tämmöistä versiota tinkiä.
Juuri kun kartat oli tulostettu ilmestyi metsään moto. Onneksi hakkuu oli sellaisessa kohdassa, että se ei haitannut suunnistusta. Savotta tuli melkein kirkkaalta taivaalta, sillä hakkuuilmoitus ilmestyi nettiin vain pari päivää ennen työn alkua. Kartta oli muutama viikko aiemmin laajennettu tälle alueelle ja nyt se vaatii siis päivitystä saman tien. Kartantekijät juoksevat siis kaiken aikaa kilpaa maastonmuutosten kanssa. Eli jos ihmettelette miksi joku paikka ei ole ihan ajan tasalla, syy on siinä, että sinne ei yksikertaisesti ole vielä ehditty mennä.
Labyrintin teko alkoi huhtikuussa kun lumi oli sulanut. Edellisen kesän jäljiltä maassa oli kulo (=kuivaa laossa olevaa heinää), jonka läpi pääseminen oli ihan täyttä tuskaa. Kartasta oli luonnos, jonka mukaan toinen käveli edellä gps:n kanssa ja toinen nilkutti perässä ajettavalla ruoholeikkurilla. Etenemisvauhti oli aluksi noin 0,5 km/h. Kun urasto oli saatu pari kertaa ajettua, kävin sen läpi uudestaan gps:n kautta, jotta ura ja kartta saatiin vastaamaan toisiaan. Kas kun leikkurilla ei pystynyt täysin kurvailemaan samalla tavalla kuin luonnokseen oli raapusteltu. Tämän jälkeen uraa piti ajaa vähintään kerran viikossa. Kuivasta kesästä huolimatta timotei ja nurminata haluavat kovasti ylöspäin ja jos ne leikkaa poikki, ne yrittävät kahta kovemmin. Sitten taas huoltsikalta uusi kannullinen bensaa ja heinän sekaan. Kerran jäi niitto tekemättä melkein pariksi viikoksi ja oikean reitin löytäminen olikin jo vaikeaa. Heinäkuussa heinän kasvu taantuu ja urakka alkoi helpottamaan.
Pitäisi olla pieni kiinteistötraktori ja siinä etukiinnitteinen niittomurskain, jolla voisi ajaa umpikasvustoon. Näin urat tulisivat valmiiksi kerran parin ajolla. Nurmikon leikkuuseen tarkoitettu ajoleikkuri oli liian lujilla.
Radat piirsin Purplella joka on erittäin kätevä siihen hommaan. Se ei ole kaatunut kertaakaan – toisin kuin Ocad, joka keksii vähintään kerran illassa jonkun virhekoodin. Ne radat jossa on yksi kartanvaihto esim. L5- ja L6-radat syntyvät suoraan ohjelmasta. A- ja B-radoilla oli kaksi kartanvaihtoa ja kaksi eri pohjakarttaa, ja lisäksi koko setti piti saada yhdelle arkille. Jotta hommassa olisi enemmän vaikeuskerrointa kuin uimahypyissä kahdella voltilla taaksepäin kerien, kahden pohjakartan mittakaavat olivat täysin erilaiset. Tähän ei mikään ohjelma taivu suoraan. Varoitus: Nyt seuraa asiaa nörteille, eli hyppää seuraavan kappaleen yli jos kuvatiedostojen vääntö ei kiinnosta.
A- ja B- rata alkoivat labyrintillä. Ensin piirretty labyrintti osa 1/3. Sitten toiselle pohjalle metsäosuus 2/3 ja rastinumerointi aloitettu siitä mihin eka osa loppui. Sitten piirretty labyrintti osa 3/3 ja rastinumerointi aloitettu siitä mihin toka osa loppui. 1/3 ja 2/3 viety jpg-muotoon. PSP:llä liitetty kuvat yhteen, niin, että ne ovat päälekkäin samassa kuvassa. JPG-tiedosto muunnettu takaisin PDF:ksi. Kuvia piti rajata ja pienentää, että ne mahtuivat A4 arkille. Tässä kohtaa laskettu mittakaava labyrinttipohjalle, joksi tuli 1:750. Sitten labyrinttikarttojen päivitys kun mittakaava on tiedossa ja ratojen vienti kuviksi, kuvien yhdistäminen ja muunto pdf:ksi uudestaan. Tässä kohtaa on 14 kpl erilaisia pdf-tiedostoja. Ne pitää nimetä niin, että Digipaino ymmärtää mitkä sivut kuuluvat samoille arkeille. Ei mennyt kerralla putkeen, ja vaati puolen tusinaa sähköpostia ja pari puhelua ja 50 ylimääräistä tulostetta, että koko setti saatiin valmiiksi. Homman olisi voinut tehdä myös niin, että samassa pohjakartassa olisi kaksi kertaa sama kuva. Näin radat voisi piirtää yhdella kertaa yhdelle pohjalle. Plusmiinus työmäärä, koska sen minkä radoissa voittaa häviää pohjassa. Eli näin tällä kertaa.
Sitten oli tarkistuksen vuoro. Eli kävelin yksitellen vielä jokaisen yksittäisen pätkän urasta läpi ja ”kuittasin” sen kartasta. JA kas sieltähän löytyi yksi pieni väli, joka oli jäänyt ajamatta. Se oli jäänyt vahingossa väliin ja ehtinyt kasvaa niin umpeen, että en sitä huomannut ja niin se jäi rauhaan koko kesäksi. Ruohonleikkurille sitä tarjosin, mutta tuloksena oli vain savuavaa kiilahihnaa, joten tämä pätkä oli ensin aukaistava raivaussahan siimaleikkurilla.
Sitten vaan rastit paikalleen. Eli repullinen leimasimia selkään ja kohti Mustahaikulaa. Olen niin fiksu, että tarkistan kaikkien leimasimien toiminnan ennen kuin vien ne paikalleen. Lisäksi tarkistan kaikki rastiliput. Tämä pitää tehdä siksi, että otan mukaan vain ehjiä ja epäsumpussa olevia lippuja. Jostain syystä osasta lippuja puuttuu naru tai klipsi. Lisäksi joku on pyörittänyt käyttämiensä lippujen narut 23 kertaa tiukasti lipun reunan ympäri niin, että sen avaamiseen menee minuuttikaupalla aikaa. Käytän vain niitä lippuja, jotka on litistetty oikein, eli naru on kieputettu lipun ulkokautta ja päätetty klipsillä tai vetosolmulla. Umpisolmujen tekijät saavat katsoa itseään peilistä.
Naputtelin ratatiedot tulospalveluohjelmaan jo edellisenä iltana ja talletin ne valmiiksi. Ihan sen takia tein sen olohuoneen pyödällä, että sain rauhassa tarkistaa kaikki koodit kolmeen kertaan. Vaunussa juuri ennen lähtötohinaa jos tekee saman, niin virheiden määrä lasketaan kaavalla V=R*L*(LN+2)+Ö, jossa V = virheiden määrä, R = rastien määrä, L = leimasimien määrä, LN = luukulla notkuvien suunnistajien määrä, Ö = ötököiden määrä.
Sitten leimasimet labyrinttiin ja opasteet tien viereen. Kamat levälleen vaunuun ja roikka pistorasiaan kiinni. Läppäri tulille ja tapahtuma auki.
Loppu sujui sitten kuin itsestään. Käytännössä kaikki lähtivät kotimatkalle hymyssä suin, vaikka ensi alkuun puntit tutisivat. Sää oli mainio suunnistussää ja ötököitä oli siedettävä määrä. Tekniikka pelasi ja ratoihin oltiin tyytyväisiä. A-radalla oli riittävästä vaikeutta, eli suunnistaa piti oikeasti. Mustahaikulan maastohan on tällä hetkellä melko rikkonainen lukuisten harvennusten ja taimikoiden takia. Sinne on myös vaikea suunnitella pitkiä välejä koska metsäautotiet menevät ”väärissä paikoissa”.
Jos ihmettelette miksi A-radan tuloksissa on ensimmäisenä sellainen kuin on, syy on tämä: JK:lta jäi yksi rasti leimaamatta. Laiton suorituksen hylätyksi. Kovan tinkaamisen jälkeen suoritus merkattiin hyväksytyksi perusteluina, että pääsee vertaamaan väliaikoja. Nimi siis muutettiin muotoon, jossa se tuloksissa on. Fiksumpi ratkaisu olisi ollut tehdä tästä sankarista oma rata, mutta näin se nyt meni. Eli Katja oli A:n nopein.
Reittihärveliä ei tule. Ensimmäinen ongelma on kaksi karttapohjaa, joiden mittakaavoissa kymmenkertainen ero. Lisäksi kokeilin omalla kellollani, niin juoksuvauhdissa gps ei maksimitarkkuudellakaan pysy labyrintin käännöksissä mukana vaan tuloksena on epämäärinen viivasekasotkuhässäkkä. Jos joku hoksasi ihmetellä, niin uraston ajamisessa käytettiin kertaluokkaa tarkempaa paikanuslaitteistoa kuin ranteessa oleva urheilukello.
Tälläistä tällä kertaa. Ensi kesästä en osaa vielä sanoa muuta kuin sen, että labyrinttiä ei tule – sen tekemisessä on niin älytön homma. Voin kyllä konsultoida, jos joku haluaa kohottaa pulssiaan vastaavan virityksen kanssa…
Jukka Sakki
ENSITREFFIT ILTARASTEILLA
– Tiistaina ajattelin mennä iltarasteille. Tulisitko seuraksi?
– Riippuu siitä, pitääkö suunnistaessa osata suunnistaa?
– Ei tartte osata jos miun kanssa tuut, mie voin hoitaa kartanluvun ja siinähän sie opit samalla 🙂
– Sithän se on lähdettävä rasteille!
Elettiin vuotta 2018. Oli aurinkoinen loppukevään ilta, 8. toukokuuta. Olimme matchanneet Tinderissä edellisviikonloppuna, Soila ladattuaan sovelluksen vielä kerran ja Tapani kokeiltuaan mielenkiinnosta, minkälaista porukkaa siellä mahtaisi tulla vastaan. Iltarastit järjestettiin Tykkimäessä. Soilalle ne olivat paitsi kuntoilua, myös valmistautumista tulevaan Venlojen viestiin. Tapani oli suunnistanut viimeksi armeijassa – melkoisen huonoin tuloksin… muun muassa lähtemällä kerran 180 astetta väärään suuntaan, ja Vekaranjärven maastot olivat sentään siinä vaiheessa jo tutut.
-Jätän puhelimen autoon. Tulossa!
Tyypilliseen tapaansa Tapani oli hivenen myöhässä, eikä viesti tietenkään mennyt perille. Soila oli ilman puhelinta jo lähtöpaikalla Tykkimäen parkkipaikalla. Sosiaalisena ihmisenä hän ei onneksi myöhästymistä huomannut; odotusaika meni tuttujen kanssa jutellessa.
Hetki hermostunutta kuikuilua. Muistanko, miltä hän näyttääkään? Näyttääkö hän samalta kuin Tinder-kuvissa? Huoli oli turha. Tunnistimme toisemme heti kun kohdakkain satuttiin.
– Otetaan C-rata. Turvallinen aloitus, ehtii höpötellä.
Soilan ratavalinta oli hyvä. Rastit löytyivät ja juoksuvauhti oli sopiva niin, että höpöttelyynkin jäi aikaa. Juttu kulki heti alusta alkaen radalla ollessa – ja jatkui kaikkien rastien löydyttyä ja maaliin tultua.
– En mie tälleen kaikkia halaa!
Höpöttely piti lopettaa, kun Soilan piti kiiruhtaa soittotunnille. Lähtiessä hän kapsahti Tapanin kaulaan ja tokaisi, ettei tällainen ole ihan tapana. Jotain erityistä oli heti tekeillä. Kummankaan ei tarvinnut kysyä, nähdäänkö vielä, vaan kysymys kuului: koska nähdään?
Kohta nähtiin uudestaan, ja sitten uudestaan, ja taas uudestaan.
-Menee moniajon puolelle. Samaan aikaan seurannassa futis ja Jukola, jossa Tinderi näyttäis olevan just omalla osuudellaan.
Jukola-viikonloppu koitti ja Soilan joukkue KaHJoS lähti Venloissa matkaan. Kotona Tapani seurasi samaan aikaan jalkapallon MM-kisoja ja Soilan etenemistä Hollolan maastoissa, ja raportoi tilanteen kavereidensa Whatsapp-ryhmään. Alkaa olla vakavaa, tuumasivat kaverit.
Tuli syksy, talvi ja uudelleen kevät. Tapaamisen vuosipäivänä ei ollut tarjolla suunnistusta vaan koripalloa, Kouvojen Korisliigan finaali jäähallissa. Siinä vaiheessa asuttiin jo yhdessä. Pelin jälkeen kotona Tapani aloitti monologinsa, joka päättyi yksinkertaiseen kysymykseen: menisitkö kanssani naimisiin?
Vastaus oli myönteinen, ja kohta fiilisteltiin Tuure Kilpeläisen tahdissa tanssien. “8.5.2018 ensitreffit iltarasteilla. 365 päivää myöhemmin kompassi osoittaa vahvasti samaan suuntaan ja 8.5.2019 vastasin “kyllä””, kirjoitti Soila Instagram-päivityksessään seuraavana päivänä. Oli käynyt niin hyvin, että Tykkimäessä oli rastit melkein samana päivänä kuin vuotta aiemmin. Sinne oli ilman muuta mentävä, tuoreena kihlaparina. Työnjako ei ollut vuodessa juuri muuttunut. Soila suunnisti, Tapani juoksi perässä.
Tällä kertaa Jukolan viestin nettiseuranta ei Tapanille enää riittänyt, vaan paikan päälle oli lähdettävä. Kohti Kangasalaa siis! Ei kuitenkaan vielä itse juoksemaan vaan kannustamaan ja huoltamaan tulevaa vaimoa. Kokemus teki vaikutuksen viilenevästä kesäyöstä ja hivenen liian ohuesta makuupussista huolimatta. Soila juoksi Venloissa avausosuuden ja toi KaHJoSin ensimmäiseen vaihtoon hyvässä vauhdissa. Lopulta joukkue paransi sijoitustaan Hollolasta 17 sijaa. Maalialueella päivystäminen sai aivan uudenlaisen vivahteen, kun yleiseen kisafiilikseen lisäsi oman puolison kannustamisen. Yleistä suurtapahtuman tunnelmointia, kilpailijoiden seuraamista, mutta myös rahtusen ihan uudenlaista ylpeyttä: vau, tuolta hän tulee!
Tunne oli molemminpuolinen. Samalla tavalla Soila tunnelmoi maalia kohti juostessaan iloiten siitä, että kannustusjoukoissa oli myös oma puoliso: tuolla hän on, ja sisäinen polte vahvistui askel askeleelta maaliviivaa kohti juostessa. Se, että Tapani oli paikalla ja mukana osallistumassa koko yhteiseen Jukola-viikonloppuun, tuntui erityiseltä.
Yöunilta seuraavana aamuyönä herääminenkään ei haitannut, kun yhdessä fiilisteltäväksi oli tarjolla keskikesän nouseva aurinko, täydellä höyryllä pyörivä kisakeskus, Sotilaskotiauton munkkikahvit joskus aamuneljältä ja Jukolan kärjen maaliintulon seuraaminen. Sanalla sanoen: elämyksiä.
Seuraava kevät oli poikkeuksellinen. Korona sekoitti kuviot niin omassa elämässä kuin koko yhteiskunnassa. Pienen pieni positiivinen sivuvaikutus sillä oli. Koska iltarastit järjestettiin nyt omatoimirasteina, oli mahdollista lähteä Tykkimäkeen suunnistamaan taas juuri toukokuun 8:na päivänä, toisena vuosipäivänämme. Kolme kertaahan on jo perinne, eikö?
Hääpäivä oli sovittu kahdeksannelle päivälle sekin, saman vuoden elokuulle. Oli selvää, että suunnistuksen piti näkyä juhlissa jotenkin. Kaaso-Tintti oli jo aikaa sitten parin tapaamista muistellessaan ehdottanut Soilalle, että juhlapaikalla Kouvolan upseerikerholla voisi merkitä pöytänumerot pieniin rastilippuihin. Näinhän sitä tehtiin. Numeroiden sijaan tosin pöydät nimettiin yhteiseen tarinaamme liittyvillä nimillä. Yhden pöydän nimi oli luonnollisesti Tykkimäki.
Lopulta myös kirkolle ja juhlapaikalle opastaviin tienvarsikyltteihin ripustettiin rastiliput juhlaväen suunnistamista helpottamaan.
Mukavaa oli huomata se, että lisäksemme suunnistusteemaa fiilistelivät monet häävieraat – heidän joukossaan ystävämme Pekka, jonka ehdotuksesta aloimme kirjoittaa tätä tarinaa Kouvolan Suunnistajien nettisivuille julkaistavaksi. Ja tässä sitä ollaan.
– Onnittelut sprintin suorittamisesta. Edessä ainakin keskimatka ja pitkä matka, josta varmasti selviätte kunnialla, kuuluivat eräiden häävieraiden onnittelut vieraskirjassa.
Niin se vaan on, että elämässä ei tiedä, mitä seuraavan kumpareen takaa löytyy. Joskus voi käydä tosi hyvin. Loppuelämän puolison voi löytää vaikka suunnistusmetsästä.
“Sä oot minun kartta ja kompassi
Eksyn jos et jää siihen viereeni”
(Kaija Koo: Onnellinen loppu)
Soila & Tapani